Day 17

Tänään alkaa testausviikonloppu (piti keksiä armeiliaampi nimi ryypiskelylle, jota en sais tehdä :p). Aamuni alkoi vaa'alla, jonne mennessä ajattelin et tuskin on paino pudonnut. Olihan se pudonnut! Tän hetkinen paino 81,3kg :) -1,6 kiloa viikossa. Huomen aamuna ryypiskelyn jälkeen punnaan myös itseni, sekä myös maanantai aamuna. Veikkaukseni on, että huomen aamuna paino ei ole noussut, mutta ma aamuna liskodiskon jälkeen varmasti on turvotusta pari kiloa.

Aamukahvia tässä hörppiessäni luin mukavan kirjoitusen Ainon blogista: Kiinteytysohjelma koko vartalolle.  Tässä tekstissähän ei ole tosiaan mitään uutta, kaikkihan nyt tiedetään miten pitää syödä ja liikkua, se on vaan sieltä korvien välistä kiinni tarttuuko toimeen vai ei. Itse en kyllä suosittele enää kenellekkään laihduttajalle sellaista, että tehdään hullun tiukka suunnitelma syömisistä ja liikunnasta. Syömiset menee pilalle kuitenkin jossain vaiheessa ja sitten tyhjennetään se jääkaappi, kun tuli jo muutenkin repsahdettua. Painonhallinnan pitää olla rentoa, syö mitä syöt, mutta älä ylensyö. Sokeririippuvaiselle tietysti totaalikielto herkuista!  Omalla kohdallani on hyvä suunnitella viikon liikunnat, tulee myöskin tehtyä. Tiukka treeni ja ruokavalio sopii paremmin jos oikeasti haluaa fitnesskissaksi, mutta ei ainakaan sokeririippuvaisille. Suuntaviivoja voi Jutalta ja muilta ottaa, mutta ei tarvitse orjallisesti noudattaa. Epäilempä, että dietti ei kaadu siihen jos syöt porkkanaa ja tomaattia, etkä vain vihreitä kasviksia. Liikunnassa taas se, että liiku tavoilla joista tykkään tai muuten siitä menee maku.

Jotain la aamun ajatuksia...

Day 16

Ulkona alkaa olla iltaisin tosi pimeetä. Mietin eilen et miten helvetissä mä uskallan kävellä kohta aamulenkkiäkään? Mielikuvitus laukkaa aika villinä iltaisin koiran kanssa. Mitään ei eteensä nää ja kaikki varjot, puut ja rapinat voi olla ihan mitään vaan. Apuva! Joo ja kyllä, asun pöndellä. Täällä ei tosiaan oo mitään sellaisia hienouksia, kuin katuvalot. Lenkillehän siis varustaudutaan heijastinliivillä ja otsalampulla. Molemmat ostalamppuni ovat vaan mystisesti rikkoutuneet... Tulis jo lunta niin helpottas! Aamulla kuuden aikaan on vielä suht. valosaa niin pystyy menemään, mutta tuskin on kauaa.

Tarvitsen uusia ulkoiluvaatteita. Toisaalta ei huvita ostaa mitään uutta, koska vanhatkin menee kohta varmasti taas päälle, mut toisaalta olis ihan kiva ulkoilla kunnon varusteissa. Takit menee päälle ihan jees, mut housut ei tosiaankaan. Nyt oon ulkoillu collegehousuissa, koska ne on ainoot mitkä menee päälle. Jospa sitä nyt sit kuitenkin sit muutaman oiron viittis tuhlata kunnon varusteisiin niin ehkä toi liikuntakin taas maistuu jolloin tapaa paremmalle.

Sitten vielä hehkutus, eli siis mun paino on pudonnu sen verran, etten ole enää merkittävän ylipainoinen vaan lievästi ylipainoinen :) Piti vielä tää tsekata eilen illalla painoindeksilaskurista. Normaalipainoon olis sit semmonen 12-13kg matkaa. Tuntuu paljolta, mutta ajattelen sen niin päin, että jos olisin jatkanut paskoja elämäntapoja vielä niin normaaliin painoon ois voinu olla 24-26 kiloakin.

Day 15

En oo syöny töissä yhtään suklaata, keksiä tai pullaa kahteen viikkoon! JEEE!!! :D Hitto mikä suoritus sokeririippuvaiselle! ...ei varmaan huomaa et oon oottanu, et saan hehkuttaa tätä!

Tänä aamuna en voinut vastustaa kiusasta menemisestä vaa'alle. Paino nyt 81,7kg eli pudotusta maanataista 1,2kg. Hyvin lähteny nesteet. Käyn vielä la vaa'alla ja maantaina katson kuinka paljon turvotusta noi viikonlopun rapukestit tuo. Tästä saa ihan hyvää potkua nenän valkasuun, kun näkee miten se ryyppääminen painoon vaikuttaa.

Lupailin  tässä kanssa blogaajalle postata intin käymisestä. Mitä se naisen näkökulmasta on ja millaista siellä oli. Joten täältä pesee...

Olen lapsesta asti haaveillut armeijan käymisestä. 1996 kun naisten vapaaehtoinen maanpuolustus tuli mahdolliseksi, päätin jo, että sinne mennään. Halusin mennä armeijaan, koska halusin näyttää itselleni pärjääväni siellä siellä siinä missä miehetkin. Toinen syy on isänmaallisuus, puolustaa maatani miesten rinnalla.

Ensimmäinen päivä armeijassa jännitti. Muistan olleeni junassa aivan hätää kärsimässä. Mielessäni juoksivat monet asiat, pärjäänkö, millaisia tyyppejä siellä on, onko paljon muita naisia, miten miehet suhtautuvat? No viimeksi mainittu selvisi hyvinkin äkkiä. Kaverini heitti minut juna-asemalta paikan päälle ja käveltyäni portista sisään ensimmäinen asia minkä kuulin oli vislaus, jonka jälkeen sanat "Mennään hei kattoo mihin yksikköön toi hyvännäkönen muija joutuu!".

Jaon jälkeen meidät vietiin omiin yksiköihin. Olin ensimmäisenä naisena paikalla ja pääsin tutustumaan tuvan esimieheen, joka neuvoi perusasiat. Haettiin liinavaatteet ja varusvaratolta kaikki muutkin varusteet. Voin kertoa, että se säkki painoi ja paljon. Se piti saada itse heitettyä kuorma-auton lavalle ja kannettua portaat ylös tupaan. Pian tupani alkoi täyttyä muistakin naisista ja yhteensä meitä aloitti naisina samassa yksikössä 5. 2 näistä naisista jätti leikin kesken. 3 naisesta muodostui minulle hyvin läheisiä ystäviä, joiden kanssa pidämme yhteyttä tänäkin päivänä.

Alkuaikana oli  lääkärin tarkastuksia ja perustapojen opettelua. Aluksi oli oppitunteja, harjoiteltiin miten tehdään pinkkaa, punkkaa, miten järjestetään kaappi ja pakataan rinkka, miten kootaan ase, miten ampumaradalla toimitaan yms. Metsäänkin ja ampumaradalle päästiin nopeasti.  Metsässä oleminen oli minulle kaikista mieleisintä, siellä aika kului nopeasti. Ensimmäinen puolivuotta meni nopeasti, ensin peruskoulutuskausi, jonka jälkeen aliupseerikouluun eli aukki 1:lle ja tästä aukki 2:lle. Aukki 2:lle jouduin vaihtamaan toiseen yksikköön, koska omassa yksikössäni ei ollut tätä koulutushaaraa. Jouduin ainoana naisena vieraaseen yksikköön. Tämä aika oli sinänsä mielenkiintoista, että tässä yksikössä ei oltu totuttu naisiin. Ovellani kävi kaikennäköistä porukkaa kyselemässä milloin mitäkin ja tietysti isku mielessä. Omasta yksiköstäni tulleet kaverit kertoivatkin minulle, että yksi ilta oveeni kolkutellut alikersantti tuli vaan tarkastamaan, että nukunko alasti... No en nukkunut. Toiseksi puoleksi vuodeksi muutin takaisin omaan yksikköön moottorialiupseerina. Saimme tupaamme uusia alokkaita ja sain itselleni ryhmän "vanhoja kuskeja" johdettavaksi.

Johtaja aika oli varmasti tylsintä aikaa. Toisaalta myös raskainta, harvoin oli mitään tekemistä ja samaa palvelusaikaa palvelevien kuskien johtaminen oli henkisesti aika rankkaa. Näitten tyyppien kanssa piti tosiaan päästä väleihin tai mikään ei onnistunut. Pari kertaa sain kuulla olevani täysin tyhjä arpa ja saamaton huora. Noh... Ei siinä mitään. Vuoden lusittuani kotiuduin reserviin.

Armeijassa sain paljon uusia ystäviä ja opin tuntemaan monenlaista porukkaa, joiden kanssa on tullut viettyä aikaa armeijan jälkeekin ja myös intin aikana viikoloppuisin. Missään en myöskään tule saamaan samanlaista johtajakoulutusta, minkä intissä sain. Tehdään siellä kyllä paljon turhaakin ja ihan ihmismielelle käsittämättömiäkin asiota, jotkut asiata vois vaan hoitaa helpomminkin, eikä joka paikkaan tarviis olla kiire odottamaan.

Intti aikaa helpottaa paljon, jos olet fyysisesti hyvässä kunnossa. Miehiä siellä on kaiken kuntosia, näköisiä ja kokoisia. Kaiken kuntoiset siellä pärjää, mutta hyvä kunto auttaa. Naisilla nyt pääsäännöllisesti oli hyvä kunto, kun vapaaehtosina haetaan niin ollaan varmasti ymmärretty myös tehdä asialle jotain. Muutamia poikkeuksia tietysti siellä on. Omaan tupaani johtakaudella alokkaiksi tuli 2 todella ylipainoista naista, jotka alkoivatkin  nopeasti kärsiä marssimurtumista ja penikkataudista. Nämä kaksi joutuivat keskeyttämään palveluksen. Sisua siellä tarvitaan myös, kun on kylmä, nälättää ja janottaa, ei hiitäminen ja muukaan enää siinä vaiheessa kamalan herkulta tunnu, mutta sillä kuuluisalla suomalaisella sisulla asiat vietiin loppuun. Oma kuntoni laski intissä ja painoni nousi n. 10kg, eli omasta kunnosta myös armeijan aikana on hyvä pitää huolta. Monet miehet valittavat laihtuvansa, mutta tämä varmaan johtuu lähinnä siitä, että ei ole totuttu liikkumaan ja ruoka jota tarjotaan ei aina ole niin herkkua.

Miehiähän siellä on paljon. Meidän prikaatissa oli 14 naista ja 2000 miestä, eli varmasti jokaiselle jotakin. Tämän takia sinne ei kyllä todellakaan mennä! Jotkut naiset selkeästikkin tulivat ihan sitä varten ja näistä saadaankin lukea lehdistä. Itsekkin tiedän tapauksia, että kasarmien sisällä on touhuttu ja ihan pitkiäkin parisuhteita on syntynyt. Tämmöiset tapaukset vaan pilaavat kaikkien vapaaehtoisten naisten maineen. Myönnän itsekkin, että ihastumisia armeija aika oli, mutta tämmöiset suhteet hoidetaan kokonaan aitojen ulkopuolella.  Monta kertaa minullekkin soitettiin ties mistä yksiköistä, pyydettiin treffeille ja ehdoteltiin kaikennäköistä muutakin... Salaisen numeron hommaaminen ei todellakaan ois ollu huono vaihtoehto ennen palveluksen aloittamista.

Armeija aikaan mahtuu paljon ihania ja kamalia muistoja. Pääasiassa positiivista. Niin paljon siellä opin niin itsestänikin, kuin muista. Tutustuin ihmisiin joihin en siivilissä tutustuisi, kaikki ovat siellä samalla linjalla. Näin myös aivan uskomattoman uusavuttomia ihmisiä, miehiä jotka eivät ole olleet koskaan öitä pois kotoaan, sitoneet kengän nauhojaan, joutuneet kantamaan mitään raskasta, joutuneet olemaan kylmällä ilmalla ulkona ja mitä kaikkea tähän voisi vielä lisätä.

Jos nyt kysytään kannattaako armeijaan mennä, vastaisin, että jos motivaatio ja syy menemiseen on kunnossa niin kannattaa. Sinne ei mennä kokeilemaan. Minusta on todella noloa jos nainen jättää armeijan kesken! Menisinkö itse uudestaan? Vastais sadasosasekunnissa kyllä, jos olisin vielä 19-vuotias. 27 vuotiaana ei enää kyllä huvittas kuunnella 18-19 kesästen poikien juttuja ja olla itseään nuorempien johtajien käskyttävänä.

On monia tarinoita ja asioita joista voisin kertoa ja sellaisia joita en edes halua kertoa. Nuoren ihmisen vuoteen mahtuu paljon niin hyvässä, pahassa ja rakkaudessakin. Luulen kuitenkin, että tässä on pääasiat siitä mitä ajatuksia minulle heräsi kirjoittaessani. Kysyä saa tietysti lisää ja mielelläni kerron!

Yhteenvetona: Armeija on poikien leikkikoulu, jossa pärjää kyllä tytötkin :P

Muuta aiheesta:

Naisten vapaaehtoinen asepalvelus
Aamukampa

Day 14

Tein just vähän päätöksiä liikunnan suhteen. Mun on vaikee harrastaa liikuntaa muulloin, kun aamuisin. Illat menee notkuessa tallilla, joten nyt on pakko pitää 2 x viikkoon tallivapaa ja noina päivinä keskittyä muuhun liikkumiseen, kodin hoitamiseen ja koiraan. Koira nyt luonnollisesti on mukana aamulenkillä ja sitä pitää muutenkin ulkoiluttaa.

Tein tämmöisen suunnitelman:

Ma: Kuntosali/ryhmäliikunta
Ti: Aamulenkki 40-60min ja ratsastus
Ke: Aamulenkki 40-60min ja ratsastus
To: Kuntosali/ryhmäliikunta
Pe: Aamulenkki 40-60min ja ratsastus
La: Pidempi lenkki 1,5-2h joko aamusta tai päivällä sekä ratsastus.
Su: Sama kuin la.

Päiväthän voi vaihdella, mutta 2 x viikossa pitää käydä salilla tai jossain ryhmäliikunnassa. Varsinaista lepopäivää tuskin tarvitsen, sillä kävely ja ridaus päivät on kumminkin suht. letkeitä. Alotellaan ihan rennolla menolla, kokeillen lajeja ja startaten ensi viikosta. Katotaan millainen liikkumismuoto alkaa taas itseäni miellyttää eniten ja sillä mennään.

Day 13

Tänä aamuna lenkille lähtö ei enää ärsyttäny. Väsytti, mutta ei ärsyttäny. Enemmänkin oli sellanen olo, että tää nyt vaan pitää hoitaa ja turha siitä on kitistä. Ehkä mä jossain vaiheessa pääsisin sellaiseen tunteeseen, et aamulenkille lähtö on hauskaa. Tuskin tulee tapahtumaan, kun kelit tästä vaan viilenee. Tänäänkin ois pitäny joku pipo tai panta vetästä korville. Mun korvat tulee tosi helposti kipeeks, jos tulee kylmästi tai on kylmä.

Kaikille on varmasti tuttu fiilis, ettei jaksa, huvita, kiinnosta? Minulle ainakin on ja nyt kärsin niistä seurauksista. Ennakkokäsitys siitä, että lihavat on laiskoja pitää aivan täysin paikkaansa meikäläisen kohdalla. Saamattomuus.  Oon mielummin vaan käpertyny Netflixin kanssa sohvalle ja täyttäny olkkarin pöydän herkuilla. Olen laiminlyönyt itseäni, työtäni, koiraani, hevostani, kotia ja avokkia. Mikään muu ei ole kiinnostanut, kuin tyydyttää himoja ruokaan. Oonko mä saanu siitä jotain tyydytystä? Tyydytystä ja hyvää mieltä mässäilystä, jota kuitenkin kadun 2 sekutia sen jälkeen, kun olen imenyt itteeni kilon karkkia, keksejä, herkkuvoileipiä, suklaata...

Olisin voinut laittaa aikaa kaupassa käyntiin, mitä se vie 30min? Olisin voinut käyttää aikaa ruuanlaittoon, perustelin tätäkin itselleni vaan sillä, että ei ole aikaa ja ruuanlaitto on tylsää.  Olisin voinut käydä työaikana kaupassa hakemassa järkevää syömistä, mutta käveleminen 200m päähän kauppaan oli ylivoimaista ja eihän minun tarvitse syödä kunnon ruokaa, kun voin syödä suklaata ja juoda kahvia.

Aamuisin väsytti niin kamalasti, ettei todellakaan voinut kuvitella nousevansa koiran kanssa aamulenkille tai salille hyvissä ajoin, vaikka kellokin oli soimassa. Koirani kärsi sitten näistä 15min pikalenkeistä, kuten minunkin kuntoni. Iltaisinkin keksin hyviä tekosyitä vältellä liikuntaa, vettä sataa, tuulee, on liikaa pakkasta, on liian kova nälkä, täydellä vatsalla ei voi liikkua... Huoh! Hevoseni liikutukseen käyntin samoja tekosyitä.

Kotona en saanut tehtyä remonttia, koska sekin vaan on niin tylsää ja tulee sotkua. Edelleenkin kämppä keskeneräinen. En ole siivonnut, koska ah miten ihana se sohva onkaan. Ei ole huvittanut harrastaa seksiä, koska aina vaan väsyttää... En ole mennyt tapaamaan ystäviäni, koska en vaan jaksa lähteä herkkupatojen äärestä mihinkään. En myöskään oile kehdannut lähteä ihmisten ilmoille, koska kaikki näkevät miten lihava minusta on tullut.

Ruoka on hallinnut elämääni aivan liikaa. Se on tehnyt minusta saamattoman lahnan. Menevästä iloisesta tyypistä on tullut kyyninen sohvaperuna.

Onneksi suunta on nyt toinen ja vajaan kahden viikon jälkeen tunnen itseni jo paljon energisemmäksi. Suunnittelen asioita ja tekeminenkään ei tunnu ahdistavalta asialta.

Kuulisin mielelläni sivuille eksyvinkien kokemuksia saamattomuudesta ja ruuan hallitsemasta elämästä!

Day 12

Tänä aamuna en tiedä mitä odotin, kun hyppäsin iloisena vaa'alle. Jotenkin pienessä pallopäässäni olin ajatellut, että kyllähän mä oon nyt laihtunu, vaikka menikin vähän ryypiskelyn puolelle viikonloppuna. No en tosiaan ollu laihtunu, vaan lihonu! Vaaka näytti 82,9kg!

Toisaalta en mä siitä kauheeta ressiä ruennu repimään. Positiivista tässä on nyt se, etten oo menny ahmimaan 12 päivään. 

Viikonlopuna en tosiaan tehny niitä eväitä, joita piti pakkaseen kokkailla. Tässä on hyvä esimerkki siitä, miten läskistä ahmatista tulee kunnon saamaton paska. Tästä aiheesta aattelin postata lisää huomenna. 

Ensi viikonloppunakaan tuskin eväitä teen, kun meillä on rapujuhlat. Taidan jättää ensi maanantain punnituksen väliin, kun tuskin ne ryyppäjäiset tota painoa kamalasti pudottaa... Voishan sitä olla ottamattakin, mutta näitä on jo suunniteltu kauan, ni antaa nyt sit mennä. Tämän jälkeen otan nenän valkasun tosissani!

Day 11

"Jokainen päivä tästä eteenpäin tulee olemaan mahtava, koska jokainen päivä on askel kohti parempaa terveempää elämää." I used to be fat  ohjelman personal treiner  sanoi yli 130 kiloissa teinille laihdutukset alussa. Minusta aivan törkeän hyvin sanottu ja samaa asennetta omaan elämään pitää ottaa!

Telkkarista tulee paljon laihdutusohjelmaa, jotka antavat ihan valheellisen kuvan laihdutuksesta. Ensinnäkin ihmiset jotka lopettavat duunit ja kaikki vuoden ajaksi, jotta vois keskittyä täysillä elämäntapa muutokseen. Ihmiset laihtuvat monta kiloa viikossa ja treenaa 8 tuntia päivässä. Kenellä normaalilla työssä käyvällä ihmisellä on varaa lopettaa duuni ja aikaa treenata päivittäin monta tuntia? Mitä näille ihmisille tapahtuu laihdutusurakan jälkeen, silloin kun kukaan ei enää vahdi syömisiä ja liikuntaa ja täytyy palata normaaliin elämään? Patrik Borg juttelee tästä samasta asiasta blogissaan Pöperöproffa.

Jotain hyvää näissä ohjelmissa kuitenkin on pt miehet! Nam ;)

Josef Gloor

Mun piti olla juomatta nyt pitkään, mut mut... Eilen iltalenkillä käppäilin naapurin ohi ja hän pyysi synttärikakkukahveille. En ottanu kahvia enkä kakkua, mut konjakkia otin. Otin myös 2 olutta, jonka jälkeen otin kotona yhden siiderin ja lähipubissa biljardipelin seurana lonkeron, Ville Vallattoman ja pienen oluen, kotimatkalla join vielä siiderin. Vaaka tuskin tykkää tästä huomenna....

Viikonlopun syömiset on kans ollu  vähän sitä sun tätä. Eilen aamulla ruisleipää kasviksilla ja munakasta, päivällä kebab salaatilla, eikä muuta. Tänä aamuna sämpylä kasviksilla ja smoothie, päivän muut ruuat pitäs nyt yrittää syödä kunnolla. Mitenhän mä oppisin tykkäämään ruuanlaitosta niin et löytäsin motivaatiota sen laittamiseen?

Aika paskat syömiset, mutta tärkeintä on nyt se, etten ahmi. Tarviisin henkilökohtasen kokin kotiin :P

Day 9

Terveys. "Terveys voidaan määritellä negatiivisesti ruumiillisten ja henkisten sairauksien poissaolona tai positiivisesti hyvänä ruumiin ja hengen tilana, jota kuvaa parhaiten sana hyvinvointi. Terveys on kuitenkin laaja käsite, jonka määritelmää on vaikea esittää. Maailman terveysjärjestön määritelmän mukaan ”terveys on täydellinen fyysisen, psyykkisen ja sosiaalisen hyvinvoinnin tila eikä vain sairauden puutetta”." Wikipedia, 20.9.2013.

Terveys on suurin syys miksi haluan muuttaa elämäni suuntaa. Vanhoilla elämäntavoilla voin huonosti, sekä henkisesti, että fyysisesti. Minulle on alkanut jo tulemaan vaivoja painostani, ratsastaessa ja lenkkeillessä oikean jalkani polvi ja nilkka kipeytyvät. Tämä nyt on vielä pientä verrattuna siihen mitä epäterveelliset tavat muuten aiheuttavat. En todellakaan halua sairastua diapeettekseen, saada veritulppaa tai mitään muitakaan sydän-ja verisuonitauteja.

Mielenterveys on sitten sitä henkistä puolta. Kroppa ja mieli on yhtä, kun kroppa voi hyvin on mielikin parempi. Yritäppäs käydä heittämässä tunnin lenkki niin, että mielessä on vain negatiivisia asioita, ei varmasti onnistu. Itse olen saanut kokea sen miltä tuntuu, kun mielenterveys järkkyy. Se on todella pelottavaa. Ensimmäisen paniikkikohtauksen sain  2008-2009 talvella. Katselin kotonani televisioita, kun yhtäkkiä mieleni alkoi täyttyä todella synkistä ajatuksista. Minua alkoi pelottaa, että tulen hulluksi, luulin tekeväni itselleni tai joillekkin muille pahaa tai kuolevani. Tämä kaikki tuntui todella todelliselta. Lietsoin itseäni vain ajatuksillani kovempaan paniikkiin. Minua oksetti ja pyörytti. Toistelin vaan itselleni, että täytyy rauhoittua. Laitoin telkkariin lastenohjelman pyörimään, jotta ajattelisin jotain muuta. Kohtaus meni ohi. Sain kohtauksia vielä lisää monena viikkona ja päivänä peräkkäin. Välillä jouduin poistumaan kassajonosta tai luokasta, kun kohtaus iski.

Hakeuduin koulumme psykologille ja kerroin siellä hänelle tapahtuneista vollottaen. Tuntui todella nololta itkeä vieraan ihmisen edessä, mutta kun avasin salaisen arkkuni en voinut enää itkulle mitään. Lopuksi tuntui helpottavalta. Psykologi kertoi minulle, kuinka jotkut ihmiset ovat vaan herkempiä omille ajatuksilleen ja alkavat pitää niitä totena, lopuksi lietsoen itsensä totaaliseen paniikkiin. Minun kohtaukseni olivat kuitenkin sen verran lieviä ja sain puhuttua itse itseni niistä yli, etten lekurin mielestä tarvinnut lääkitystä. Osana häiriön laukeamista hän piti, huonoja elämäntapojani; tuolloin lievä ylipaino, tupakointi ja opiskeluajan runsas juominen. Muutaman käynnin jälkeen kohtaukset lievenivät, osasin "puhua" itseni niistä yli hyvinkin nopeasti ja lopuksi loppuivat kokonaan.Nykyään tunnistan alkuoireet hyvin nopeasti ja ymmärrän, että jotain on tehtävä. Oireet alkavat fyysisinä ja ihan pieninä. Särkee niskaa ja hartoita, ajatukset puuroutuvat, naama ja kädet puutuvat. Tätä voi kestää todella useieta päiviä, viikkoja, kuukausia ennenkuin kohtaus iskee todella päälle.

Todellakin haluan pitää terveydestäni nyt huolta, syömällä hyvin ja liikkumalla!

Day 8

Viikko ollaan nyt yritetty parantaa elintapoja. Olen opetellut taas juomaan vettä reilusti päivän aikana, aina 1,5l vesipullo töissä joka pitää tyhjentää, aamulla kiskon puolilitraa ja illalla kotona toiset puolilitraa. Muutamana päivänä oon kärsiny päänsärystä, mutta nyt sitäkään ei ole enää ollut. Aamuherätykset on vaikeita, mut sisulla ylös vaan. Vaa'alle tekis mieli, mutta maanantaina vasta.

Tänään kävin ekaa kertaa elämässäni vetämässä kahvakuulatreenin. Olin ihan mielenkiintoista ja rankkaa. Sain ohjaajalta hyvää palautetta. Huomaa kuulema et oon joskus aikasemminkin jotain tehny :) Klo: 6.30 hikitreeni ei tuntunu ajatuksena kauheen herkulta, mutta hyvä fiilis jäi. Nyt jo polttelee reisiä, mitenköhän pärjään huomenna? Taidan mennä toisenkin kerran testaamaan kuulan heiluttelua.

Day 7

5.50 herätyskello soi ja minua väsyttää. Repäisen kuitenkin itseni äkkiä ylös. Helvetin hyvä kikka pitää puhelinta vähän kauempana, ei saa suljettua herätystä nousematta sängystä. Kaikkella sitä joutuuki itseään huijaamaan!

Lenkillä päähäni hiipii ärsytys siitä, että laihiksella se ruoka on aina mielessä. Milloin saan taas syödä, mitä söisin? Toisaalta se ei kyllä poikkea siitä läskeilyelämästäkään, silloinkin jatkuvasti miettii syömisiä.

Pitäisi löytää jostain aikaa ruuan laitolle. Normaali arkipäivät mulla menee näin: 5.50 herätys ja lenkki/kuntosali. 7 aikoihin suihku, laittautuminen, aamupuuro tai rahka ja tuoppillinen vettä. Töihin lähtö 8.00, töissä 8.30-17. Töistä tallille, tallilta kotiin n. klo: 19-20. Ei löydy paljoa kiinnostusta ruveta kokkailemaan kasin jälkeen. Evästä pitäs siis laittaa viikonloppuisin iso satsi ja ottaa duuniin mukaan pakkasesta. Töihin pitäs ottaa lounas, välipala ja päivällinen, jotta ruokailut menis oikein ja illalla ei tulis ahmimisen tarvetta, vaan tulis syötyä pelkästään iltapalarahka tai joku muu prodepitoinen syöminen.  Luvattoman monta päivää oon vetäny duunissa pelkällä kahvilla ja suklaalla tai hakenu kaupasta nopeeta einestä tai pikaruokaa ja illalla tyhjentänyt jääkaapin.

Tällä viikolla oon syöny töissä salaattia, raejuustoa ja lihapullia, tänään vedin ällöttävää einestä Pororuukkua. Välipalaksi oon ennen tallille lähtöä vetänyt rahkaa ja mehukeittoa. Nää safkat ei vaan riitä, kun pitäis yrittää pitää itsensä kylläisenä ja syödä ainakin 5 x päivässä.

Kaupasta saa käteviä valmispusseja salaattia, jos ei oo jaksanu
kotona tehdä valmiiksi mitään ja terveellistä evästä pitäis saada.

Viikonlopuksi siis tekemistä, pakastimen täyttäminen itsetehdyillä eväillä!

Lupauduin menemään kahvakuulatreeniin to tai pe aamuna duunikaverin kanssa. Mun eka kerta kahvakuulassa ja luulempa kuolevani...

Tärkein eilen miettimäni asia: Jos jatkaisin vanhoilla elintavoilla painaisin vuoden kuluttua melkein 100kg! 

Day 6

Kolme asiaa, jotka ärsyttää ja antaa toivottomuuden tunnetta.

1.  En voi enää ikinä syödä sokeripitoisia herkkuja.

- Eihän alkoholistikaan voi ottaa vaan yhtä paukkua? Sokerinarkki joutuu vaan ottamaan sitä sokeria väkisinkin, konaan ilman hiilareita ei voi elää. Ahmimista laukaisevista herkuista on päästävä eroon.

2. Minun on herättävä jokainen arkiaamu 5.50 ja käytävä tunnin aamulenkki.

- Ja olisi pitänyt herätä jo vuoden päivät! Olen laiminlyönyt koiraani ja omaa terveyttäni ihan vaan omaa saamattomuuttani ja laiskuuttani.

3. En voi käyttää pitkään aikaan alkoa.

- Viikonloput ovat menneet kosteissa merkeissä jo pitkään ja on jo aikakin vähentää. Krapulassa mieli on myös heikko ja tulee mässäiltyä.

Tuntuu aivan uskomattoman typerältä ja nololta, että tämmöiset asiat antavat minulle toivottomuuden tunnetta ja ahdistusta. Ihan normaaleja asioita, käydä lenkillä koiran kanssa, luopua mässäilystä ja olla ryyppäämättä joka viikonloppu.

Day 5

Aamulla herätyskello soi klo: 6.00. Herään ja mietin lenkkiä. Laitan herätyskellon soimaan klo: 7.00, minähän menen tänään vasta klo: 12 töihin. 7.00 laitan kellon soimaan klo: 8.00.  Alan miettimään, että tänään pitää tehdä uudesta autosta omistajan muutos ja valmistella aamusta työkeissiä. Nousen ylös klo: 7.20. Omatunto ei anna mun kölliä enempää.

Menen vessaan ja istuessani pöntöllä, tajuan, että tänää on se kamala päivä. Asia jota olen onnistunut välttelemään jo varmasti vuoden. Vaa'alla käynti! Päässäni ravaa lukuja 70-80kg:n välillä, kun hyppään vaa'alle. 82,8kg! Hyi helevetti! Olen vuodessa lihonut n. 15kg!  Painoindeksini on 30.1 eli merkittävä ylipaino!

Tämä antoi kyllä sysäyksen laihdutukseen pahemman kerran!

Tavoitteena nyt siis laihtua 20,8kg ja päästä siihen 62 kiloon, jossa olen ollut tyytyväinen painooni. Normaalipainon raja menee 68 kilossa. Siihen siis tähdätään ensin ja siitä alaspäin. -10kg toivon pudottavani marraskuun loppuun, tahti on kova, mutta tavoitteiden pitää ollakkin!

Day 4

Päädyin eilisellä lenkillä miettimään historiaani lihavana. En jaksa uskoa, että minulla on mitään suurempaa psyykkistä syytä lihavuuteen, olen vaan syönyt enemmän, kuin kulutan ja tykkää herkuista. Itsekurini on maaaailman huonoin. Okei, noh, tästä päästään aiheeseen sokerinarkkaus, mutta ehkä siitä kirjoitan tuonnempana. Aloittaessani blogin ajattelin, etten kirjoita mitään historiikkia, mutta ehkä tämä on hyvä tapa jäsennellä itselleen niitä kohtia, joissa meni pieleen.

Olen ollut ala-asteelta asti pyöreä, muistan lihoneeni ja tietysti kasvaneeni noin 10kg vuodessa. Ala-asteella lihavuus ei juurikaan haitannut, enkä kiinnittänyt siihen mitään huomiotakaan, mutta ylä-asteella  tulin paljon tietoisemmaksi itsestäni. 8-luokalla aloitin ensimmäisen laihdutuskuurin. Äitini pyysi minua mukaan painon vartioihin ja tähän tarvitsin tietysti terkkarin luvan. Tuolloin muistan minua ihmetyttäneen suuresti terkkarin (jolla oli aina huulipunaa hampaissa ja reilusti ylipainoinen nainen) kommentin "Ai onko tässä nyt ajatuksena, että koulun pitäisi muka maksaa jotain?" ...no joo ei tosiaan tarvinnu. Painon vartioissa muistan laihtuneeni muutaman kilon, mutta leikki jäi sikseen.

Kuka haluaa näyttää ratsas-
taessaan tältä?

Ammattikoulussa ollen ollut kaikista lihvimmillani 82kg, se on aika paljon 166cm kroppaan. Opiskelin hevosen hoitajaksi ja ensimmäisen harjoittelun aikana aloin laihtumaan. Viimeisenä vuotena koulussa painoin 62kg, enkä ollut edes yrittänyt laihduttaa. Ei varmaan vaan ollut varaa mässäillä ja työt oli tosi fyysisiä. Tietysti tuolloin myös kuvioissa oli paljon alkoholia ja miehiä. Ha! Mitä muistoja alkoikin heräämään heti noilta vuosilta :P 

Amiksen jälkeen aloin taas turvota. Lähdin ulkomaille ravitallille töihin ja siellä ensin lihoin ja sitten laihduin. Tuolloin aloin kiinnostumaan urheilusta kävin lenkillä ja treenailin muutenkin, mutta aika kevyesti. Vuoden 2006 alussa astuessani armeijan palvelukseen painoin 65kg ja olin todella hyvässä tikissä. Armeija kuitenkin laski kuntoani ja nosti painoani. Päästyäni takaisin siviiliin painoin 72kg.

Intin jälkeen muutin uudelle paikkakunnalle ja en enää palannut oman alan hommiin, vaan menin varastotöihin. Tapasin ihanan miehen ja olin korviani myöten rakastunut ensimmäistä kertaa. Hankin itselleni ensimmäisen kuntosalijäsenyyden Elixiasta ja aloin lenkkeillä taas. Painoni putosi nopeasti 64 kiloon. Syksyllä 2007 muutin rakkauteni kanssa samaan asuntoon ja muutin täysin vieraalle paikkakunnalle. Työpaikkaa muutin sisäisellä siirrolla toiseen toimipisteeseen.

2007 

Uudella paikkakunnalla en tuntenut juuri ketään ja mieheni oli paljon töissä tai harrastuksissaan. Minulla oli todella paljon aikaa käsissäni, treenasin punttia, kävin kävelylenkeillä ja ryhmäliikunnoissa. Olin todella ylpeä saavutuksistani, seurasin syömisiäni ja liikkumistani Kiloklubin avulla, jota edelleenkin tänä päivänä pidän todella hyvänä palveluna. Vuosiin en ole sitä vaan käyttänyt.  2008 keväällä lähdimme avokkini kanssa 5 viikoksi Australiaan, siellä lihoin taas, mutta palattuani kotiin karistin kilot nopeasti.  Tuolloin tuntui, että olen löytänyt tasapainon elämääni ja syömisiini. Sisälläni kuitenkin  huusin yksinäisyyttä.

2008 syksyllä aloitin opiskelut ammattikorkeassa. Tuolloin painoin 62kg ja vanhat totutut ruoat ja liikunta kuuluivat elämääni. Nopeasti kuitenkin asuntolaelämä ja jatkuva ryypiskely alkoivat näkyä kropassani. Tuon aikaisia painojani en muista. 2009 talvella sain ensimmäisen paniikkikohtauksen, pelästyin todella, luulinkin tukevani hulluksi tai kuolevani.  Menin psykologin juttusille ja hän epäili kohtausten johtuvan elämäntavoistani ja sisäisestä pahasta olosta jota olin potenut jo kauan nykyisen avokkini kanssa. Keväällä päätin jättää avokkini. Aloin taas laihtumaan ja nauttimaan liikunnasta. Kohtaukset jäivät. 

2009 minulla oli paljon irtosuhteita ja elämäni oli kosteaa. Pystyin kuitenkin pitämään hyvän painon, koska aloitin juoksuharrastuksen ja rakastin sitä todella. Juoksin kymmeniä kilometrejä viikossa, treenasin puolimartonille. Kävin myös salilla. Kouluaikani 2008-2012 oli lihomista ja laihtumista vuoron perään. Laihduttamisen aloitin aina, kun oireita paniikkikohtauksista alkoi ilmaantua.

2010 kesä. Pidin itseäni lihavana. 

2010 meripäivillä tapasin nykyisen avopuolisoni ja 2011 keväällä muutin hänen luokseen. Liikunta ja terveellinen elämä jäi. Laihdutin välillä ja innostuin taas liikunnasta kunnes taas lihoin. Vuosien 2010-2012 aikana tuli karpattua, Juttailtua ja tehtyä kaikennäköistä, jotta saisin painoni pysymään kurissa. 

Aloittaessani karppauksen ja luettuani paljon aiheesta tajusin olevani riippuvainen sokerista. Karppaus avasi silmiäni monella tapaa ja pidinkin siitä kovasti. Ihoni ja hiukseni näyttivät upeilta ja olin fyysisesti hyvässä kunnossa. Aika pian kuitenkin kyllästyin siihen, että oli kamalan vaikeaa mennä mihinkään kylään tai lähteä reissuun, koska syöminen hiilarihöttömaailmassa Karppina oli todella vaikeaa. Aloin lihomaan.

Karppausta 2011. Pidin itseäni lihavana...

2012 keväällä aloitin Juttailun, rupesin käymään puntilla ja jopa nautin siitä. Ennen puntilla käyminen oli pakollinen paha, muu liikunta oli paljon hauskempaa. Laihduin 6 viikossa 8kg. Painoin "kuurin" loputtua 67kiloa. 

2012 syksyllä vaihdoin työpaikkaa. Lopetin fyysisen työn ja menin konttoriin istumaan. Meillä on tarjolla konvehteja, pullaa ja keksejä jatkuvasti. Mässäily pääsi valloilleen.  Remontoimme myös asuntoamme, kotona tuli syötyä paljon pikaruokaa ja naukkailtua pieniä snackejä ja juotua paljon olutta.

Kesä 2013 ja

Nykyhetki

Pikkujoulut 2012. Alkoi olla jo melkoinen vatsa. Tämä mekko
ei enää mahdu päälleni. 

Tässä istun nyt ja mietin kaikkia niitä syömiäni konvehteja muuta mättöä, joita olen imenyt kitusiini vuoden aikana ja minua oksettaa. En tiedä kuinka paljon painan nyt, mutta arvioisin painoni olevan jossain 80kg kieppeillä. En ole uskaltanut mennä vaa'alle. Helppo kieltää itseltään todellinen kunto, kun ei nää sitä lukemina, vaikka joka aamu vaatehuoneessani mietin, että mitä laittaisin päälleni, kun mikään ei mahdu...

Muistellessani näitä vuosia on kaikille niille yhteistä se, että olen syönyt muilta salaa ja ahminut. Oksentanut sitten ahmimaani ruokaa tunnon tuskissani. Olen ottanut yhden keksin jonka jälkeen olen tyhjentänyt koko jääkaapin. Sillä mitä syön ei ole väliä, kunhan syön vaan jotain. Läjä voileipiä, suklaata, sipsejä ja leivonnaisia saattoi mennä yhdeltä istumalta todella helposti. Jonkinlaista tyydytystä ilmeisesti siitä saan vaikka aina syödessäni mietinkin, ettei pitäisi. Yhteistä on myös se, että vaikka olen ollut normaalipainoinen, olen aina pitänyt itseäni lihavana.  Jokaisen viikon lopussa mietin aloittavani laihdutuksen maanantaina, aina kuitenkin vetävän puolipäivää ja illalla repsahtean. Monet työpäivät vedän pelkästään suklaan ja kahvin voimalla, enkä syö oikeaa ruokaa. Illalla tullessani tallilta, tyhjennän jääkaapin. Olen miettinyt hankkivani ammattiapua. 

 

Nyt eteenpäin pienin askelin. Suklaan syönnin lopettaminen on ensi askel, sekä aamulenkkeily ja proteiinipitoinen aamupala. Tästä pikkuhiljaa hiilaritietoisempaan syömiseen ja etsimään liikunnan iloa takaisin elämääni. Ei stressiä jos repsahtaa, mutta ei ahmimista. Terveys on suurin syyni, en halua enää mielenterveyteni horjuvan, enkä halua sairastua muihin lihavuuden aiheuttamiin sairauksiin. 

Day 3

Kolme päivää oon saanu kiskottua jo itteni aamulla lenkille. Näin viikonloppuna se on tietysti helpompaa ku saa nukkua niin pitkään, kun haluaa ja sitten lähteä. Jei! Tänä aamuna oliki kahvimaito loppu, mut kai totaki myrkkyä vois opetella taas juomaan mustana. Aikaisemmin vetelin  kahvin mustana, mutta duunissa en ehtiny ikinä juomaan niin kuumana, ni rupesin lirauttamaan maitoa joukkoon.

Tänään ajattelin listata syyt elämäntapamuutokseen ja tavoitteet.


Miksi?

1. Terveys. En halua sairastua diapeettekseen tai muihinkaan lihavuuden aiheuttamiin sairauksiin.
2. Haluan olla reippaampi, enkä väsynyt lahna. Haluan saada jotain aikaan.
3. Parempi itsetunto, onnellisempi minä.
4. Haluan olla parempi ratsastaja.
5. Hauan näyttää yhtä kauniilta, kuin silloin, kun mieheni kanssa tapasimme. Nyt hän on ostanut sian säkissä ;)
6. Haluan näyttää hyvältä omasta mielestäni ja myös muiden mielestä. Hävettää ihan sanoa, mutta uskon, että se myös auttaa minua urallani.

Välitavoitteita

1. Mahtua uuteen kotelomekkoon ilman, että se näyttää makkarankuorelta.
2. Laihtua 10kg marraskuun loppuun mennessä.
3. Mahtua niihin ihaniin farkkuihin ja vaatteisiin mitä minulla on ennestään kaapissa ja joita en ole voinut vähään aikaan käyttää.
4. Näyttää hyvältä valkoisissa ratsastushousuissa ja päästä kisoihin.
5. Näyttää upealta hääpuvussani 2015 kesällä.

Tavoite: Muuttaa elämäntavat pysyvästi. Lopettaa ahmimiskohtaukset ja nauttia liikunnasta. Olla terve ja hyvinvoiva ihminen, elää pitkään!

Näistä asioista aijon kirjoittaa tässä blogissa lisää.

Day 1

Klo: 5.50 eilen illalla lipaston päälle jättämäni herätyskello pärähtää soimaan. Jätin sen sinne jotta en vain painasi torkkua, pakko nousta. Ärsyttää, uni olis vielä maittanu. Vessareissu, vaatteet päälle, koira hihnaan ja menoks.

Ulkona vituttaa. Eikös se niin ollut, että kun tekee jotain asiaa 21 päivää niin siitä tulee tapa? Jostain syystä tämä ajatus mielessäni muovautuu niin, että kun 21 päivää käyn koiran kanssa tunnin aamulenkin tyhjällä vatsalla, niin sitten ei tarvii enää käydä... Saamattomuus ja laiskuus. Se on palkka hervottomasta mässäilystä ja lihomisesta.

Pitää ajatella omaa terveyttä, koiraa ja laihtumista. Tätähän tehdään tästä lähtien 5x viikossa. Pelottaa jo valmiiksi milloin painankin torkkua ja jään nukkumaan.

Pelotti myös lähteä töihin konvehtien, keksien ja pullien maailmaan. Kuka laittaa alkoholistin töihin baariin?

Lenkin päätteeksi mieli onkin hyvä ja reipas. Sekin vähän ärsyttää, että kun tietää siitä tulevan hyvän olon, niin miksi olen aina vaan jäänyt sinne punkan pohjalle?

Day 0

Jotenkin sitä herää kun näkee kuvansa etelän matkalta. Olenko minä tuo kaksoisleukainen pallovatsainen nainen? En ole. Olen kaunis ja upea nainen sen läskikuoren sisällä. Tiedostamani sokeririippuvuus on taas ottanut minusta vallan. Olen kukistanut sen hetkeksi ennenkin ja perkele minä kukistan sen myös toistamiseen lopuksi ikää!