Day 15

En oo syöny töissä yhtään suklaata, keksiä tai pullaa kahteen viikkoon! JEEE!!! :D Hitto mikä suoritus sokeririippuvaiselle! ...ei varmaan huomaa et oon oottanu, et saan hehkuttaa tätä!

Tänä aamuna en voinut vastustaa kiusasta menemisestä vaa'alle. Paino nyt 81,7kg eli pudotusta maanataista 1,2kg. Hyvin lähteny nesteet. Käyn vielä la vaa'alla ja maantaina katson kuinka paljon turvotusta noi viikonlopun rapukestit tuo. Tästä saa ihan hyvää potkua nenän valkasuun, kun näkee miten se ryyppääminen painoon vaikuttaa.

Lupailin  tässä kanssa blogaajalle postata intin käymisestä. Mitä se naisen näkökulmasta on ja millaista siellä oli. Joten täältä pesee...

Olen lapsesta asti haaveillut armeijan käymisestä. 1996 kun naisten vapaaehtoinen maanpuolustus tuli mahdolliseksi, päätin jo, että sinne mennään. Halusin mennä armeijaan, koska halusin näyttää itselleni pärjääväni siellä siellä siinä missä miehetkin. Toinen syy on isänmaallisuus, puolustaa maatani miesten rinnalla.

Ensimmäinen päivä armeijassa jännitti. Muistan olleeni junassa aivan hätää kärsimässä. Mielessäni juoksivat monet asiat, pärjäänkö, millaisia tyyppejä siellä on, onko paljon muita naisia, miten miehet suhtautuvat? No viimeksi mainittu selvisi hyvinkin äkkiä. Kaverini heitti minut juna-asemalta paikan päälle ja käveltyäni portista sisään ensimmäinen asia minkä kuulin oli vislaus, jonka jälkeen sanat "Mennään hei kattoo mihin yksikköön toi hyvännäkönen muija joutuu!".

Jaon jälkeen meidät vietiin omiin yksiköihin. Olin ensimmäisenä naisena paikalla ja pääsin tutustumaan tuvan esimieheen, joka neuvoi perusasiat. Haettiin liinavaatteet ja varusvaratolta kaikki muutkin varusteet. Voin kertoa, että se säkki painoi ja paljon. Se piti saada itse heitettyä kuorma-auton lavalle ja kannettua portaat ylös tupaan. Pian tupani alkoi täyttyä muistakin naisista ja yhteensä meitä aloitti naisina samassa yksikössä 5. 2 näistä naisista jätti leikin kesken. 3 naisesta muodostui minulle hyvin läheisiä ystäviä, joiden kanssa pidämme yhteyttä tänäkin päivänä.

Alkuaikana oli  lääkärin tarkastuksia ja perustapojen opettelua. Aluksi oli oppitunteja, harjoiteltiin miten tehdään pinkkaa, punkkaa, miten järjestetään kaappi ja pakataan rinkka, miten kootaan ase, miten ampumaradalla toimitaan yms. Metsäänkin ja ampumaradalle päästiin nopeasti.  Metsässä oleminen oli minulle kaikista mieleisintä, siellä aika kului nopeasti. Ensimmäinen puolivuotta meni nopeasti, ensin peruskoulutuskausi, jonka jälkeen aliupseerikouluun eli aukki 1:lle ja tästä aukki 2:lle. Aukki 2:lle jouduin vaihtamaan toiseen yksikköön, koska omassa yksikössäni ei ollut tätä koulutushaaraa. Jouduin ainoana naisena vieraaseen yksikköön. Tämä aika oli sinänsä mielenkiintoista, että tässä yksikössä ei oltu totuttu naisiin. Ovellani kävi kaikennäköistä porukkaa kyselemässä milloin mitäkin ja tietysti isku mielessä. Omasta yksiköstäni tulleet kaverit kertoivatkin minulle, että yksi ilta oveeni kolkutellut alikersantti tuli vaan tarkastamaan, että nukunko alasti... No en nukkunut. Toiseksi puoleksi vuodeksi muutin takaisin omaan yksikköön moottorialiupseerina. Saimme tupaamme uusia alokkaita ja sain itselleni ryhmän "vanhoja kuskeja" johdettavaksi.

Johtaja aika oli varmasti tylsintä aikaa. Toisaalta myös raskainta, harvoin oli mitään tekemistä ja samaa palvelusaikaa palvelevien kuskien johtaminen oli henkisesti aika rankkaa. Näitten tyyppien kanssa piti tosiaan päästä väleihin tai mikään ei onnistunut. Pari kertaa sain kuulla olevani täysin tyhjä arpa ja saamaton huora. Noh... Ei siinä mitään. Vuoden lusittuani kotiuduin reserviin.

Armeijassa sain paljon uusia ystäviä ja opin tuntemaan monenlaista porukkaa, joiden kanssa on tullut viettyä aikaa armeijan jälkeekin ja myös intin aikana viikoloppuisin. Missään en myöskään tule saamaan samanlaista johtajakoulutusta, minkä intissä sain. Tehdään siellä kyllä paljon turhaakin ja ihan ihmismielelle käsittämättömiäkin asiota, jotkut asiata vois vaan hoitaa helpomminkin, eikä joka paikkaan tarviis olla kiire odottamaan.

Intti aikaa helpottaa paljon, jos olet fyysisesti hyvässä kunnossa. Miehiä siellä on kaiken kuntosia, näköisiä ja kokoisia. Kaiken kuntoiset siellä pärjää, mutta hyvä kunto auttaa. Naisilla nyt pääsäännöllisesti oli hyvä kunto, kun vapaaehtosina haetaan niin ollaan varmasti ymmärretty myös tehdä asialle jotain. Muutamia poikkeuksia tietysti siellä on. Omaan tupaani johtakaudella alokkaiksi tuli 2 todella ylipainoista naista, jotka alkoivatkin  nopeasti kärsiä marssimurtumista ja penikkataudista. Nämä kaksi joutuivat keskeyttämään palveluksen. Sisua siellä tarvitaan myös, kun on kylmä, nälättää ja janottaa, ei hiitäminen ja muukaan enää siinä vaiheessa kamalan herkulta tunnu, mutta sillä kuuluisalla suomalaisella sisulla asiat vietiin loppuun. Oma kuntoni laski intissä ja painoni nousi n. 10kg, eli omasta kunnosta myös armeijan aikana on hyvä pitää huolta. Monet miehet valittavat laihtuvansa, mutta tämä varmaan johtuu lähinnä siitä, että ei ole totuttu liikkumaan ja ruoka jota tarjotaan ei aina ole niin herkkua.

Miehiähän siellä on paljon. Meidän prikaatissa oli 14 naista ja 2000 miestä, eli varmasti jokaiselle jotakin. Tämän takia sinne ei kyllä todellakaan mennä! Jotkut naiset selkeästikkin tulivat ihan sitä varten ja näistä saadaankin lukea lehdistä. Itsekkin tiedän tapauksia, että kasarmien sisällä on touhuttu ja ihan pitkiäkin parisuhteita on syntynyt. Tämmöiset tapaukset vaan pilaavat kaikkien vapaaehtoisten naisten maineen. Myönnän itsekkin, että ihastumisia armeija aika oli, mutta tämmöiset suhteet hoidetaan kokonaan aitojen ulkopuolella.  Monta kertaa minullekkin soitettiin ties mistä yksiköistä, pyydettiin treffeille ja ehdoteltiin kaikennäköistä muutakin... Salaisen numeron hommaaminen ei todellakaan ois ollu huono vaihtoehto ennen palveluksen aloittamista.

Armeija aikaan mahtuu paljon ihania ja kamalia muistoja. Pääasiassa positiivista. Niin paljon siellä opin niin itsestänikin, kuin muista. Tutustuin ihmisiin joihin en siivilissä tutustuisi, kaikki ovat siellä samalla linjalla. Näin myös aivan uskomattoman uusavuttomia ihmisiä, miehiä jotka eivät ole olleet koskaan öitä pois kotoaan, sitoneet kengän nauhojaan, joutuneet kantamaan mitään raskasta, joutuneet olemaan kylmällä ilmalla ulkona ja mitä kaikkea tähän voisi vielä lisätä.

Jos nyt kysytään kannattaako armeijaan mennä, vastaisin, että jos motivaatio ja syy menemiseen on kunnossa niin kannattaa. Sinne ei mennä kokeilemaan. Minusta on todella noloa jos nainen jättää armeijan kesken! Menisinkö itse uudestaan? Vastais sadasosasekunnissa kyllä, jos olisin vielä 19-vuotias. 27 vuotiaana ei enää kyllä huvittas kuunnella 18-19 kesästen poikien juttuja ja olla itseään nuorempien johtajien käskyttävänä.

On monia tarinoita ja asioita joista voisin kertoa ja sellaisia joita en edes halua kertoa. Nuoren ihmisen vuoteen mahtuu paljon niin hyvässä, pahassa ja rakkaudessakin. Luulen kuitenkin, että tässä on pääasiat siitä mitä ajatuksia minulle heräsi kirjoittaessani. Kysyä saa tietysti lisää ja mielelläni kerron!

Yhteenvetona: Armeija on poikien leikkikoulu, jossa pärjää kyllä tytötkin :P

Muuta aiheesta:

Naisten vapaaehtoinen asepalvelus
Aamukampa