Mä olen sitä mieltä että ainakin tota ahmimishäiriötä käytetään liikaa.
Se että ahmii ja syö paljon ei tarkota että ihmisellä olis bed. Bed on kuitenkin vakava sairaus josta toipumiseen menee valtavasti aikaa ja voimavaroja.
Minäkin lihoin koska valitsin tietoisesti ruoan, epäterveelisen ruoan ja liikkumattomuuden. Siitä ei pääse mihinkään.
Monessa tapauksessa kuuluu varmaan keksittyihin syihin. Tavallaan. Monilla on vaan niin väärät toimintamallit, että se "itseään niskasta kiinni ottaminen" tuntuu olevan melkein mahdotonta, vaikkei varsinaista sairautta (syömishäiriötä) olisikaan.
Voisin tässä kertoa oman tilanteeni samalla, vaikket sitä kysynytkään :D Eli mulla ei ole mitään diagnoosia, koska en ole sellaista ns. käynyt hakemassa. Mutta tiedän silti, vuosina 2011-2012 mulla oli välillä kausia, jolloin ihan oikeasti ahmin niin, että kyseessä oli taatusti bed. Niihin kausiin mahtuu sellaisia mustia pätkiä ja piirteitä, joista en edes tarkkaan pysty enkä halua kirjoittaa edes näin suht anonyymisti. Nykyään mulla ei kyllä ole enää ahmimishäiriötä, mutta jotain sen tyyppistä käyttäytymistä kuitenkin ajoittain esiintyy vieläkin.
Nykyisin koen olevani enemmänkin sokeririippuvainen, mistä yritän kovasti päästä pois. En pidä sitä sairautena, mutta kuitenkin asiana, johon ei _pelkkä_ "itsekuri" auta. En myöskään pidä sitä fyysisenä riippuvuutena. Mun mielestä kyse on jotenkin vaan siitä, että en joissain tilanteissa kertakaikkiaan osaa toimia millään muulla tavalla kuin vetämällä reippaasti sokeria yhdeltä istumalta, koska sokeri turuttaa mukavasti ahdistuksen. Tähän käytökseen liittyy varmaankin paljon asioita alkaen ihan lapsuuden ruokailutottumuksista, ruokavaliosta ja ateriarytmistä.
Eli öö pointti oli.. en oikein tiedä. Kunhan kirjoitin mitä päähän tuli. :D
Oma käyttäytymiseni vastaa jokaista ahmimishäiriön oiretta. Syömisen häpeily, piilossa syöminen, pysäyttämätön syöminen... En tiedä tarvitsenko apua, mutta jollain tasolla ajattelen kuitenkin, ettei tämä ole niin vakavaa ja varmasti selviän itsekkin. ...vai selviänkö? Yritän omin voimin vaikka alku onkin ollut kompurointia, mutta jos en onnistu tarvitsen luultavasti apua.
Uskon myös että monen kohdalla, kuten myös itsenikin kohdalla ahmimishäiriö voi olla liian raju sana. Sokeririippuvuus on varmasti todellinen.
En tiedä onko sillä niin väliä, ylittääkö oma tilanne diagnoosin rajan - muutokseen tarvitaan hirveästi voimia. Itsekin taistelin samankaltaisten asioiden parissa teini-iässä ja nyt myöhemminkin. Vaikka diagnoosia ei olisikaan, omakohtainen haaste on juuri niin iso kuin se on, ja jos diagnoosi taas löytyykin, ei sen taakse voi jäädä "laakereilleen lepäämään".
Tsemppiä kovasti muutokseen! Anna itsellesi aikaa, täydelliseen ei tarvitse yltää, kunhan suunta pysyy oikeana. :)
Mä olen sitä mieltä että ainakin tota ahmimishäiriötä käytetään liikaa.
VastaaPoistaSe että ahmii ja syö paljon ei tarkota että ihmisellä olis bed. Bed on kuitenkin vakava sairaus josta toipumiseen menee valtavasti aikaa ja voimavaroja.
Minäkin lihoin koska valitsin tietoisesti ruoan, epäterveelisen ruoan ja liikkumattomuuden. Siitä ei pääse mihinkään.
-Kaukaa Kaunis
Monessa tapauksessa kuuluu varmaan keksittyihin syihin. Tavallaan. Monilla on vaan niin väärät toimintamallit, että se "itseään niskasta kiinni ottaminen" tuntuu olevan melkein mahdotonta, vaikkei varsinaista sairautta (syömishäiriötä) olisikaan.
VastaaPoistaVoisin tässä kertoa oman tilanteeni samalla, vaikket sitä kysynytkään :D Eli mulla ei ole mitään diagnoosia, koska en ole sellaista ns. käynyt hakemassa. Mutta tiedän silti, vuosina 2011-2012 mulla oli välillä kausia, jolloin ihan oikeasti ahmin niin, että kyseessä oli taatusti bed. Niihin kausiin mahtuu sellaisia mustia pätkiä ja piirteitä, joista en edes tarkkaan pysty enkä halua kirjoittaa edes näin suht anonyymisti. Nykyään mulla ei kyllä ole enää ahmimishäiriötä, mutta jotain sen tyyppistä käyttäytymistä kuitenkin ajoittain esiintyy vieläkin.
Nykyisin koen olevani enemmänkin sokeririippuvainen, mistä yritän kovasti päästä pois. En pidä sitä sairautena, mutta kuitenkin asiana, johon ei _pelkkä_ "itsekuri" auta. En myöskään pidä sitä fyysisenä riippuvuutena. Mun mielestä kyse on jotenkin vaan siitä, että en joissain tilanteissa kertakaikkiaan osaa toimia millään muulla tavalla kuin vetämällä reippaasti sokeria yhdeltä istumalta, koska sokeri turuttaa mukavasti ahdistuksen. Tähän käytökseen liittyy varmaankin paljon asioita alkaen ihan lapsuuden ruokailutottumuksista, ruokavaliosta ja ateriarytmistä.
Eli öö pointti oli.. en oikein tiedä. Kunhan kirjoitin mitä päähän tuli. :D
Oma käyttäytymiseni vastaa jokaista ahmimishäiriön oiretta. Syömisen häpeily, piilossa syöminen, pysäyttämätön syöminen... En tiedä tarvitsenko apua, mutta jollain tasolla ajattelen kuitenkin, ettei tämä ole niin vakavaa ja varmasti selviän itsekkin. ...vai selviänkö? Yritän omin voimin vaikka alku onkin ollut kompurointia, mutta jos en onnistu tarvitsen luultavasti apua.
VastaaPoistaUskon myös että monen kohdalla, kuten myös itsenikin kohdalla ahmimishäiriö voi olla liian raju sana. Sokeririippuvuus on varmasti todellinen.
En tiedä onko sillä niin väliä, ylittääkö oma tilanne diagnoosin rajan - muutokseen tarvitaan hirveästi voimia. Itsekin taistelin samankaltaisten asioiden parissa teini-iässä ja nyt myöhemminkin. Vaikka diagnoosia ei olisikaan, omakohtainen haaste on juuri niin iso kuin se on, ja jos diagnoosi taas löytyykin, ei sen taakse voi jäädä "laakereilleen lepäämään".
VastaaPoistaTsemppiä kovasti muutokseen! Anna itsellesi aikaa, täydelliseen ei tarvitse yltää, kunhan suunta pysyy oikeana. :)
- Mai
ilonpaiva.blogspot.com
Kiitos Mai viisaista sanoista!
VastaaPoista